Kyllä me Suomessa olemme takapajuista kansaa mitä tulee ulkomaalaisten säilöönotettujen ihmisoikeuksiin, ainakin jos sokeasti uskoo kaiken mitä media ja ihmisoikeusjärjestöt ja -aktiivit tästä asiasta kirjoittavat.
Helsingin yliopiston Eric Castrén -instituutti on nyt julkaissut tutkimusraportin
"Administrative Detention of Migrants in the District Court of Helsinki", tekijöinä
Aleksi Seilonen ja
Magdalena Kmak. Tutkimuksen tiivistelmä kertoo seuraavaa.
Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää ja arvioida kuinka ulkomaalaisten säilöönoton perusteita ja edellytyksiä koskevia säännöksiä sovelletaan käytännössä.
Tutkimuksen lähdeaineisto kerättiin Helsingin käräjäoikeuden säilöönottoa koskevista päätöksistä välillä 15. helmikuuta ja 31. toukokuuta 2013. Tuomioistuimessa seurattiin yhteensä 57 oikeudenkäyntiä. Pöytäkirjat pyydettiin mainittujen 57 tapauksen lisäksi 110 tapauksesta eli tutkimuksessa käytetty aineisto koostui yhteensä 167 käräjäoikeuden tapauksesta. Tämän lisäksi arviointia tukemaan kerättiin kaikki Helsingin hovioikeuden säilöönottoa koskevat tapaukset 6. kesäkuuta 2013 asti.
Huomatkaa lyhyt aikaväli (15.2. - 31.5. 2013) ja tapausten suuri määrä (167).
Tekijät tuovat esiin joitain asioita, jotka heidän mielestään ovat ongelmallisia. Tulemme kuulemaan käsitteistä kuten
Suhteellisuusarviointi
Suhteellisuusperiaatteen määrittämättömyys säilöönoton yhteydessä saattaa selittää tuomioistuimen taipumusta turvautua suhteellisuusarvioinnin osalta – silloin kun arviointi ylipäänsä tehdään – analogiaan rikosoikeudellisesta pakkokeinoprosesseista. Tällaisen lähestymistavan vaarana kuitenkin on, että analogia sisältää myös rikosoikeuden vahvat oikeuttamisperiaatteet, kuten yleisestävän vaikutuksen, joilla ei ole vastinetta ulkomaalaisoikeudessa.
sekä siitä, että säilöönotetuilla ei ole oikeussuojaa koska käräjäoikeuden tuomarit eivät osaa antaa tuomioita oikein ja muutenkin hutiloivat.
Erityisesti käräjäoikeuden käytäntö viitata perusteluiden osalta toimeenpanevien viranomaisten antamiin perusteluihin muodostui erittäin ongelmalliseksi tilanteissa, joissa ne eivät vastanneet tuomioistuimelta odotettavaa tasoa. Tuomioistuimen omien perusteluiden heikko taso tai niiden puuttuminen yhdessä vapauttavien päätösten vähäisen määrän kanssa viittaa selvästi siihen, että tuomioistuinkäsittelyssä on kyse muodollisuudesta.
Kysymys on siitä, mihin me tarvitsemme näitä ihmisoikeuksista väärin todistavia oikeustieteilijöitä, humanisteja ja muita yliopistotutkinnon suorittaneita? Mielestäni on pelkästään ongelmallista ja haitallista, että ihmisoikeuksiin ruvetaan vetoamaan suomalaisten turvallisuuteen ja yleiseen järjestykseen liittyvissä asioissa. Eivät nämä aleksiseiloset ole siinä asemassa, että he ilmiselvä rahankiilto silmissään voisivat ruveta ammattituomareille sanomaan miten näiden pitäisi työnsä hoitaa. Seilosen asenne on ylimielinen, ilmiselvää demla-ainesta siis.